Ainakin englanninkielisellä alueella huimassa nousussa oleva sosiaalinen media Twitter sai viime viikolla paljon huomiota brittiläisten tiedeviestijöiden postituslistalla. Suomessa vielä ilmeisen tuntematon(*) ja englantia puhuvienkin keskuudessa edelleen vaikkapa Facebookiin verrattuna varsin pienen joukon käyttämä Twitter vastaa ehkä lähinnä Facebookin statuspäivityksiä. Ajatuksena on kertoa lyhyesti, mitä on tekemässä juuri nyt.

Twitterin suosio myös tiedeviestinnässä on — samaisen postituslistan keskusteluista päätellen — nousussa, ja virtuaaliviserrystä harrastavat niin lehdet, tutkimuslaitokset kuin yksittäiset henkilötkin. Meriekologi John Copley on listan mukaan luvannut tweetata parhaillaan meneillä olevalla tutkimusmatkallaan jopa noin viiden minuutin välein (http://twitter.com/expeditionlog). CERNilläkin on oma, joskin hieman harvemmin päivittyvä twitterinsä. Jopa brittien hallituksen alainen Department for Innovation, Universities and Skills (DIUS) twittaa!

Kotimaisista blogin aiheisiin liittyen näemmä ainakin Tekniikka ja Talous -lehti on jo avannut uutisotsikoilleen oman twitterin.

Edellä mainitulla postituslista keskusteltiin myös siitä, kuinka usein kannattaa viserrellä tekemisiään. Copleyn ajatus sinällään on mainio: suoraa lähetystä tieteen tekemisestä ja sen vaikeudesta! Mutta kuinka moni kerran tai pari päivässä Twitteriin eksyvä jaksaa tai ehtii pysyä vajaan sadan päivittäisen, olkoonkin lyhyen, postauksen vauhdissa? Taitaisi vaatia melkoista omistautumista asialle. (Ja missä välissä tutkimusta ehtii tehdä, jos koko ajan pitää olla muotoilemassa ajatuksia Twitteriin?)

Linkkejä:
Twitter
Englanninkielisiä tiedeaiheisia twittereitä Tolkkua tieteestä -blogin linkeissä.

PS. Twitterin nimi voidaan kääntää vaikkapa viserrykseksi, piipitykseksi tai lörpöttelyksikin (lähde: Kielikoneen NetMOT-sanakirja). Englanniksi näytään käyttävän sekä verbejä tweet että twitter, joista ainakin NetMOT antaa sanoista vain jälkimmäiselle merkityksen “jaaritella, lörpötellä”. Tweet suomentuisi vain sanoiksi “sirkutus, piipitys”. Ehkä tämä sivumerkityksettömämpi sopii edelleen vakavalle tiedeyhteisölle paremmin? Mutta mikä on verbin to twitter tai to tweet suomenkielinen vastine (vrt. vaikkapa blogata)? Twitata, tweetata, sirkuttaa, visertää, vai jotain aivan muuta?

Suomen kahdesta tiedekeskuksesta se ensimmäinen, Oulun Tietomaa avasi virallisesti jo syyslomasta saakka esillä olleen Painovoima-näyttelynsä torstaina. Samalla näyttelyn ja Tietomaan syntyy vaikuttaneille ja Oulun silmäätekeville, joita tosin oli paikalla varsin rajallinen määrä, kerrattiin Tietomaan 20-vuotista historiaa, tulevaisuudensuunnitelmia ja haaveita.

Tietomaa aloitti itse asiassa jo 1986 tietotekniikan koulutuskeskuksena. Alusta saakka suunnitelmissa oli kuitenkin rakentaa myös aiheeseen liittyvää “näyttely- ja huvipuistotoimintaa”. Huvipuisto aukesi kesäkuussa 1988. Kävijöitä se on saavuttanut enimmillään vajaat 75 000 vuodessa (2008), kun suunnitelmissa luku oli yli 100 000. Suunta on kuitenkin nousujohteinen, ja Tietomaan laajennussuunnitelmat ovatkin mallillaan.

Avajaisissa Oulun kaupungin edustajana puhunut kulttuurilautakunnan puheenjohtaja Outi Ervasti toivoi lipun hintojen pysyvän sellaisina, että mahdollisimman monella on tilaisuus tutustua Tietomaahan. Tietomaan suunnittelu- ja perustamisvaiheessa aktiivisesti toiminut opetusneuvos Matti Rossi taas mainitsi puheessaan, ettei tiedekeskuksia missään päin maailmaa ole saatu toimimaan kannattavasti.

Resurssien (ja lisäresurssien) pitää siis tulla jostain muualta. Tietomaan tapauksessa tähän saakka pääasiassa Oulun kaupungilta, tiedekeskus Heurekan tapauksessa Tiedekeskussäätiöltä ja Opetusministeriöltä. Nämä tahot ovat nähneet tukemansa kohteen riittävän arvokkaaksi kannattamattomanakin. Itseänikin on hieman ihmetyttänyt, miksi valtio on valinnut maan tiedekeskuksista tuettavaksi vain toisen. Paikalla olemattomille päättäjille lähti siis paljon terveisiä: lisää rahaa tarvitaan aina.

Oulun kaupungin kiinnostus kehittää Tietomaata tuskin kuitenkaan juontaa kaupungin suuresta innosta tukea tiedeviestintää tai edes satsata teknologiakaupungin imagoonsa. Tiedekeskus nähdään sen sijaan yhtenä keskeisimmistä matkailukohteista yhdessä kylpylä Edenin ja Nallikarin matkailualueen kanssa. Toki turistit muodostavat merkittävän osan Tietomaan kävijöistä.

Sinällään tämä on ainakin tiedeviestijän näkökulmasta sääli, sillä Oulusta voisi kehittää pohjoisen keskuksen ja jopa lippulaivan koko suomalaiselle tiedeviestinnälle. Sitä tukevat Tietomaan lisäksi juuri korostettu teknologiavetoisuus, monialainen yliopisto ja maan ainoa tiedeviestinnän koulutusohjelma. Jos länsinaapurista halutaan ottaa mallia, niin sikäläinenkin tiedeviestintäkeskittymä on aivan muualla kuin Tukholmassa.

Tietotaitoa ja innostusta Oulussa on, löytyisikö vielä tahtoa?

“Matkapuhelimen säteily vaikuttaa ihmiskudokseen” (HS 12.2.2008). “Kännykkä ei lisännytkään syöpäriskiä aikuisilla” (HS 18.6.2008). “Tutkimus havaitsi kännykkäsäteilyn vaikuttavan soluihin“. “Aiemmat tulokset ristiriitaisia” (HS 20.7.2008).

Helsingin sanomien otsikot kertovat omalla tavallaan tarinaa tieteen tekemisen ja siitä tiedottamisen vaikeudesta, ja siitä, kuinka ristiriitaiset intressit tutkijoilla ja medialla on. Media haluaisi julistaa lopullista totuutta silloinkin, kun kukaan ei vielä voi oikeastaan sanoa mitään. Sen vuoksi kännykän säteilystä (tai vaikkapa kahvin, viinin ja suklaan terveysvaikutuksista) kertovat jutut antavat maallikolle outoa kuvaa tieteestä: “eihän siitä kauankaan ole kun ne sanoivat juuri päinvastaista?” Kännykkä on jokaisella, syövän tietää jokainen: se, että kännykkä aiheuttaisi syöpää, olisi kansallinen hätätila. Ja kerrassaan herkullinen uutinen.

Kännykkäpuheenvuoroissaan yleensä maltillisella “emme voi olla varmoja; jos mahdollinen vaara ahdistaa, voit käyttää handsfreeta” -linjalla pysytellyt Säteilyturvakeskus STUK otti 7.1.2009 kantaa lasten jatkuvaa kännykänkäyttöä vastaan. Tieto päätyi näyttävästi mm. Helsingin sanomiin, eikä mitenkään yllättävästi.

STUKissa varmasti tiedetään kännykän säteilyvaikutuksista potentiaalisetkin haitat. Toisaalta kannanotossa mainitaankin, että kännykän käytön pitkäaikaisvaikutuksista ei vielä tiedetä tarpeeksi. Totta. Mutta miksi juuri kännykästä pitäisi olla niin huolissaan?

Syöpäjärjestöjen tiedottaja Satu Lipponen nosti Tieteen päivillä Tiedetoimittajain liiton Pandemiasta paniikkiin -seminaarissa esille median tuottamien tiedepaniikkien epäsuhdan: tupakointi tappaa varmemmin kuin ydinvoimala, nuuskassa on 28 tunnettua karsinogeenia ja kännykässä ei toistaiseksi yhtään. Tupakasta vaahtoaminen on kuitenkin vähemmän mediaseksikästä. Lipponen mainitsi suomalaisten toimittajien pelkäävän puuttua ihmisten vapauteen valita tupakointi. Saati sitten, että joku raportoisi vielä syöpävaarallisemmasta tupakan ja alkoholin yhdistelmästä.

Media ei tahdo toistaa jo kuultua uutista: sen uutisarvo on mitätön. Siksi tieteellisen tutkimuksen vaihtelevat tulokset ovat toisaalta myös medialle hyödyllisiä. Toivottavaa kuitenkin olisi, että tieteestä raportoitaisiin tieteen ja tutkimuksen periaatteet ymmärtäen. Tieto lisääntyy jatkuvasti ja uusi tulos on aina uusi uutinen.

Medialle keskeistä on erityisesti nykyään myös myyvyys. Valtakunnan päälehdenkin pitää loistaa irtonumeromyynnissä ja toisaalta lukijauskollisuudessa. Meihin itseemme, elämäämme, kuolemaamme tai terveyteemme liittyvä juttu myy aina. Se luetaan aina. Siksi media revittelee mielellään paniikkiotsikoita kaikkia koskettavista aiheista. Aina ei hyvän aiheen kanssa jakseta tarkistaa ihan kaikkia faktojakaan, vai onko psykiatrian professori luotettava säteilytiedon lähde?

Linkkejä:
Säteilyturvakeskus: Lasten matkapuhelimen käyttöä on hyvä rajoittaa, STUKin tiedote 7.1.2009
Säteilyturvakeskuksen kannanotto matkapuhelimista ja terveydestä, 7.1.2009, PDF
Videotallenne Pandemiasta paniikiin -seminaarista
Helsingin sanomien pilapiirtäjä Karlssonin kommentti asiaan

Saksan “Öffentlichkeit” viittaa kansalaiskeskusteluun, “tilaan”, jossa sitä käydään, sekä sen kävijöihin (“the public”). Sanakirjasuomennos sanalle on “julkisuus”, ja englannin “public sphere” on toisinaan suomennettu “julkiseksi sfääriksi”.

Julkista sfääria on ennen muuta käsitellyt Jürgen Habermas teoksessaan The Structural Transformation of the Public Sphere – An Inquiry into a Category of Bourgeois Society. Siinä hän esittää, että 1700-luvulla porvariston nostaessa päätään kansalaiskeskustelu mahdollistui. Tähän vaikuttivat kirjallisuus ja kriittinen journalismi – jotta kansalaiskeskustelua voitaisiin käydä, pitää yleisön olla valveutunutta ja lukea kirjoja ja lehtiä.

Oman merkittävän panoksensa maamme valveutuneen yleisön hyväksi ja yleisen sivistystason nostamiseksi on tehnyt Terra Cognita -kirjankustantaja Kimmo Pietiläinen, joka on suomentanut toista sataa tiedettä popularisoivaa kirjaa. Häpeäkseni minun on tunnustettava, että äkkiseltään muistan lukeneeni niistä vain kolme: Hermann Weylin Symmetrian, Petr Beckmanin Pii – erään luvun tarinan ja Thomas S. Kuhnin Tieteellisten vallankumousten rakenteen.

On ensiarvoisen tärkeää, että tiedekirjojen ja tiedettä popularisoivien kirjojen klassikkoja on mahdollista lukea myös suomen kielellä. Tällainen mahdollisuus sivistää itseään kansalaisilla on oltava. Se toimii toisaalta kansalaiskeskustelun herättäjänä, toisaalta sen taustana, eräänlaisena urkupisteenä, joka soi pohjalla.

Kimmo Pietiläinen esittelee kirjojaan Tieteen päivillä. Olisi hienoa, jos hänet saataisiin kertomaan edesottamuksistaan myös TIEMAn opiskelijoille, sillä hän omalla alallaan uranuurtaja maassamme.

Professoriliiton paneelissa Tieteen päivillä pohdittiin yliopiston tilaa ja tulevaisuutta. Tilaisuuden aluksi valittiin vuoden professori.

Marja Makarow Aalto-korkeakoulusäätiöstä katsoi, ettei yliopisto nykyisillä opiskelijamäärillä suhteessa opettajien määrään mitenkään voi vastata humboldtlaisen sivistysyliopiston ihannetta. Anita Lehikoinen opetusministeriöstä muistutti, että keskustelu autonomiasta (vs. valtion ohjaus) ja massayliopistosta (vs. eliittiyliopisto) alkoi monissa Euroopan maissa jo 1990-luvun puolivälissä. Joensuun yliopiston rehtori Perttu Vartiainen korosti muiden panelistien tavoin profiloitumisen merkitystä.

Tilaisuuden aluksi Vuoden Professoriksi valittu Liisa Keltikangas-Järvinen totesi kilpailun olevan sisäänrakennettu akateemiseen maailmaan. Silti olisi syytä pohtia sitä, miten erilaiset kannustimet ja muut vastaavat todella vaikuttavat ihmiseen. Keltikangas-Järvinen painotti, ettei väitöskirja saisi olla egotrippi, ja että joudutaan pohtimaan myös sitä, onko väitöskirjan tekeminen harrastusluontoisesti jonkinlainen yleissivistävä kansalaisoikeus.

Opiskelija-opettaja -suhde ja nykyiset opiskelijamäärät, joihin vaikuttavat valmistumisajat, tuntuvat ratkaisemattomalta yhtälöltä. Panelistien puheenvuoroissa tulivat esille toisaalta sen ns. massan kouluttaminen pitkälle, toisaalta resurssien rajallisuus, tutkimukseen kun pitäisi panostaa. Opetusministeriön edustajan mukaan yliopistoja ei jätetä oman onnensa nojaan. Jatkuvuutta, pitkäjänteisyyttä, riippumattomuuttakin tarvitaan.

Kuten yliopistoväen mielenosoituksessa avajaistilaisuussa kävi ilmi, tarvittaisiin yliopistolaista ja sen mukanaan tuomista muutoksista tietoa sekä yliopistoissa että muualla yhteiskunnassa. Nyt olisi julkisen keskustelun aika.